Kuinka yhdistää äitiys, työnteko ja opiskelu?

Englanninkielisiä nettisivustoja selatessa huomaa, että varsinkin yhdysvaltalaiset äidit luokitellaan hyvin tiukasti kahteen luokkaan: working moms ja stay-at-home-moms. Kotiäidit luettelevat päivän aikana tekemiään asioita ja uraäidit pilkkaavat, että mekin pestään pyykkiä ja kiikutetaan lapsia harrastuksiin, mutta sen lisäksi ollaan vielä töissä kahdeksan tuntia päivässä. Bloggaajat ja naistenlehtien toimittajat kirjoittavat aiheesta esimerkiksi tällaisten otsikkojen alle:

Kuinka olla onnellinen työssäkäyvä äiti?

Hyväksi havaittu aikataulu kotiäideille ja kuinka noudattaa sitä

Miten tasapainotella uran ja äitiyden välillä?

20 selviytymisvinkkiä äidille, joka käy töissä

Kotiäiti: tee nämä asiat ennen kuin miehesi tulee töistä kotiin!

Äiti, koetko syyllisyyttä työssäkäynnistä?

5 tapaa ansaita rahaa, vaikka olisit kotiäiti

Suomessa tällainen vastakkainasettelua ei tunnu olevan kovin yleistä. Aika harva kouluikäisen lapsen äiti enää on vain kotona. Se on itsestäänselvyys, että äitiysloman ja ehkä lyhyen hoitovapaan jälkeen opiskellaan tai käydään töissä. Kärjistetyn ajatusmallin mukaan kotona ovat vain pitkäaikaissairaat ja laiskat sosiaalitukien varassa eläjät ja ehkä ne, jotka ovat päättäneet hankkia lapsia jalkapallojoukkueellisen verran. Sitten on vielä niitä superäitejä, jotka äitiysloman aikana tekevät gradun, pyörittävät omaa yritystään tai käyvät välillä työpaikalla hoitamassa pieniä projekteja.

Itse jäin kaavan mukaan äitiyslomalle esikoista odottaessani. Tarkoitus oli palata töihin lapsen ollessa 1,5-vuotias. Määräaikainen työsopimukseni oli kuitenkin päättynyt äitiysloman aikana, esimiehet ehtineet vaihtua ja sitten kuopuskin ilmoitti tulostaan. Jäin kotiin pidemmäksi aikaa kuin alun perin oli tarkoitus. Mieskin olisi sen varmasti voinut tehdä, mutta taloudellisesti siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

Aloin toden teolla kaivata jotain muuta tekemistä syksyllä kuopuksen ollessa reilu 1-vuotias. Kotona oli aika rankkaa. Lapsen autistiset piirteet alkoivat tulla esiin ja hän oli kipeänä ihan jatkuvasti. Esikoinen halusi virikkeitä ja tekemistä, mutta kuopus ei viihtynyt missään. Oli ehkä kuitenkin onni, että olin kotona lasten kanssa, sillä tuskin kukaan työnantaja olisi suhtautunut suopeasti lapsen sairastelun aiheuttamiin poissaoloihin.

Kuopus kärsi kaikista sosiaalisista tilanteista ja kuormittui esimerkiksi avoimessa päiväkodissa jo tunnin aikana niin paljon, että meidän piti joka kerta lähteä kotiin kesken leikkien. Esikoinen taas kaipasi kavereita. Ulkopuoliset ihmiset alkoivat olla sitä mieltä, että lapsi ei opi puhumaan, koska äiti pitää hänet kotona. Keväällä haimme molemmille lapsille päivähoitopaikkaa. Ensisijaisesti esikoiselle, mutta myös kuopukselle, vaikka tuolloin vielä näyttikin siltä, että hän ei voisi mennä päiväkotiin ikinä.

Loppukeväästä lapsi sai autismidiagnoosin, meidän perhe muutti omakotitaloon ja minä menin töihin. Nautin kyllä siitä, että ehdin juoda kahvini kuumana, sain keskutella aikuisten ihmisten kanssa ja syödä lounasta rauhassa. Rahan saaminenkin oli ihan mukavaa. Noin muuten koko kesä oli aikamoinen kärsimysnäytelmä. Lapsi heräsi lähes joka yö puoli neljältä ja nukahti uudestaan vasta seitsemältä aamulla. Itse en ehtinyt silloin enää nukkua, sillä minun piti kiirehtiä töihin.

Samaan aikaan täytyi hoitaa autistisen lapsen asioita. Piti täytellä kaiken maailman hakemuksia Kelaan ja soitella vammaispalveluihin, jossa kukaan ei ollut järin kiinnostunut auttamaan missään asiassa. Puheterapeuttia ei tuntunut löytyvän mistään ja kunnan työntekijät toitottivat, että lapsi ei saa palveluita, koska hän ei ole kehitysvammainen. Vapaa-ajallani pänttäsin siis lakikirjaa, jotta voisin esittää jotain faktoja esittämieni vaatimusten tueksi. Missään nimessä tarkoitukseni ei ollut olla tahallaan hankala ja tapella ihan vain huvin vuoksi. Halusin vain, että puhumaton lapseni saa hänelle lain mukaan kuuluvat palvelut ja tukitoimet ja koin, että jos minä en häntä puolusta, niin ei sitä tee kukaan muukaan.

Kesällä paloin ihan loppuun. Univaje oli ihan sietämätön ja aloin saada pahoja migreenikohtauksia yhä useammin. Työ oli ihan kivaa ja antoisaakin, mutta en vain enää jaksanut. Minulla ei ilmeisesti ole sitä joidenkin muiden äitien kantamaa supersankarin viittaa päälläni. Kun jälleen kerran yksi määräaikainen työsopimus loppui, niin ilmoitin kaikille, että tästä työnteosta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään. Minä jäin kotiin ja lapset olivat päiväkodissa puolipäivähoidossa.

Ensimmäisen viikon vain kävelin ympyrää kotona ja vilkuilin kelloa. En tiennyt yhtään, että mitä minun pitäisi tehdä ruhtinaallisella neljän tunnin vapaa-ajallani. Koin syyllisyyttä siitä, että joku toinen hoitaa minun lapseni ja minä täällä sillä välin vain loisin. Ilmoittauduin siis erilaisiin koulutuksiin ja kursseille. Merkitsin kalenteriin avoimen yliopiston erityispedagogiikan perusopinnot , vammaistyö -koulutuksen ammattikorkeakoululla, Aivoliiton aistikurssin Jyväskylässä, hain Porvoossa järjestettävään aistiohjaajakoulutukseen ja perustin blogin. Ainakaan sitten kukaan ei pääsisi sanomaan, että minä en tee mitään.

Kesänaikainen pomoni soitti juuri, kun olin ehtinyt aloittaa ensimmäisten oppikirjojen lukemisen. Lupasin mennä taas töihin. Aina sanotaan, ettei kukaan tule kotoa töihin hakemaan. Minut tultiin, joten en kehdannut kieltäytyä. Ensisijaisesti tein sen kuitenkin rahan takia. Syksyllä en saanut enää kotihoidontukea, koska lapset ovat päiväkodissa. En voinut saada työttömyystukea ja ilmoittautua te-toimistoon, jos en ollut valmis ottamaan vastaan kokopäivätyötä. Vammaispalveluiden palveluohjaaja antoi aika suoraan ymmärtää, että omaishoitajuutta on turha hakea. Kaikkia 2-vuotiaita kun pitää vahtia ja hoitaa eikä tällainen autistinen lapsi ole mikään poikkeus siinä asiassa.

Tiesin jo etukäteen, että ei tästä helppoa tule. Aloitin työt tämän viikon maanantaina. Lapsi heräsi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kolmelta eikä nukkunut enää sen jälkeen. Aikani yritin, mutta viideltä hän meni hyppimään trampoliinilla ja minä ryhdyin keittämään kahvia. Ensimmäinen työviikko ei siis alkanut kovin pirteissä meiningeissä. Tämän lisäksi yhdellä oli iltapäivällä puheterapia ja toisella tanssitunti.

Olin kolme päivää töissä ja torstaina suuntasin ammattikorkeakoululle Vammaistyö -koulutukseen. Siellä opin, että vammaisten lasten vanhemmat käyttävät lastensa asioiden hoitamisesta hyvin sotaisia termejä ”tapella” ja ”taistella”. Tämä johtuu opettajan mukaan siitä, että vanhemmat eivät ole hyväksyneet lapsensa vammaisuutta tai erityisyyttä. Opin myös, että vammaisten lasten itsenäistyminen on usein todella suuri ongelma varsinkin äideille. Äidit haluavat, että lapset ovat vielä 30-vuotiainakin kotona mammanpoikina, vaikka heidän pitäisi päästä esimerkiksi ryhmäkoteihin ikäistensä seuraan. Lisäksi opin esimerkiksi sen, että ADHD ei ole vamma tai häiriö, ainoastaan oire.

Meillä olisi tarkoitus olla seuraava lähiopetuspäivä joulukuussa. Jostain syystä minun tekee ainakin tällä hetkellä mieli jättää tuo koulutus kesken, vaikka tehtävät vaikuttivatkin mielenkiintoisilta. Koulutuksen piti olla tarkoitettu kaikille asiasta kiinnostuneille, mutta en kokenut itseäni kovinkaan tervetulleeksi. Ymmärrän kuitenkin nyt vähän paremmin sitä, miksi lastensa asioita hoitavat vanhemmat saattavat saada vammaispalvelutoimistosta ajoittain hyvinkin nihkeää palvelua ja kylmää vettä niskaan. Joillekin sosiaalityöntekijöille opetetaan jo koulussa, että varsinkin vammaisten lasten äidit ovat turhasta kiukkuavia raivohulluja, jotka väkisin haluavat torjua lastensa itsenäistymisyritykset. Tällaisten ennakkokäsitysten luominen ei välttämättä takaa kovin asiakaslähtöistä suhtautumista tai hedelmällistä yhteistyötä vanhempien ja palveluohjaajien välillä.

Torstai-iltana minulle nousi kuume ja kurkkuun ilmestyi kaktus. En tiedä onko tämä ihan vain tavallinen syysflunssa vai kehon tapa kertoa, että nyt on vähän liikaa kaikkea ja jostain pitäisi vähentää. Ainakaan en ole varmaan koskaan odottanut joulua ja lomaa näin paljon.

Ja ai niin…

P.S. Jos joku tietää jonkun välimallin ratkaisun itsensä loppuun polttamisen ja taloudellisen katastrofin välillä, niin siitä saa oikein mieluusti vinkata tännekin päin.

P.P.S En todellakaan tiedä vastausta otsikon kysymykseen.

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä:

Autismikortti!

Erilaiset keskustelukortit ovat netin keskustelupalstojen ja Facebook-ryhmien klassikkoja. Jos keskustelija kritisoi suositun artistin uutta biisiä, niin ei aikaakaan, kun joku lyö pöytään kateuskortin: ”Olet vain kateellinen, koska toinen on niin menestynyt ja sillä on paljon faneja!” Epäasiallisesta kohtelusta, vitsistä tai ikävästä sattumuksesta valittavalle tarjotaan usein mielensäpahoittaja-korttia. Natsikortin esiin nostava on hävinnyt keskustelun automaattisesti, sillä ihan kaikkea ei voi kuulemma perustella sillä, että Hitler teki järkyttäviä asioita vuonna 1942.

Viime aikoina olen monessa tilanteessa miettinyt autismikortin käyttöä. Jos haluan lapseni kuntouttavaan päivähoitoon ja hänelle sinne oman avustajan, niin perustelen näiden palveluiden tarpeen autismilla. Se on itsestäänselvyys. Mutta pitääkö tuota korttia alkaa heiluttaa kaikissa muissakin tilanteissa?

Toistaiseksi olen käyttänyt autismikorttia aika vähän. Poika on vasta 2,5-vuotias. Joinakin päivinä tietyt tilanteet ovat äärettömän vaikeita, toisina päivinä samat jutut sujuvat ihan mukavasti. Voinko siis vaatia, että meidän pitää päästä vaikkapa huvipuistossa jonojen ohi, koska tämä meidän tyyppi ei jaksa odottaa ja silloin koko reissu menee pilalle heti alkuunsa? Voihan olla, että juuri sinä päivänä jonottaminen olisikin onnistunut.

Onko se epäreilua muita kohtaan, koska tässä maailmassa saattaa olla muutama muukin taapero, joka ei jaksa pönöttää jonossa kiltisti, oli sitten kyse autismista tai ei?

Riistänkö lapseltani mahdollisuuden olla ihan tavallinen lapsi, jos toitotan hänen autismistaan kaikille ja kaikkialla ja vaadin erityiskohtelua? Tuollainen diagnoosi kuitenkin aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia ennakko-oletuksia lähes kenelle tahansa. Toisaalta taas toivotaan, että erityislapsia kohdeltaisiin samalla tavalla kuin muitakin.

Tiedostan myös sen, että se mikä toimii nyt, ei välttämättä toimikaan enää tulevaisuudessa. Lapsi on vielä tietyllä tavalla turvassa pahalta maailmalta ja ulkopuolisten ihmettelyiltä, koska kukaan ei oleta 2-vuotiaan aina käyttäytyvän täydellisesti ruokakaupan kassajonossa, terveyskeskuksen odotushuoneessa tai kampaajan tuolissa. Koululaisen kohdalla asia on jo ihan eri juttu.

Ihan lähiaikoina on vastaan kuitenkin tullut useampikin sellainen tilanne, joissa olisin voinut lätkäistä autismikortin pöytään ihan aiheellisesti. Pariin kertaan sitä yritinkin, mutta ilmeisesti asia pitää esittää vielä kovemmalla äänellä ensi kerralla.

Hammastarkastus. Menimme kaikille kunnan 2-vuotiaille tarkoitettuun hammastarkastukseen. Lapselle pelkästään hoitajan kanssa samaan huoneeseen meneminen oli vaikeaa. Kun hampaita olisi pitänyt tutkia pienellä peilillä, niin tyyppi huusi ja potki vastaan kaikin voimin. Hoitaja oli silminnähden järkyttynyt ja passitti meidät ulos huoneesta: ”Tulkaa uudestaan vaikka puolen vuoden kuluttua, kun poika on vähän kasvanut.” Tuolloin lapsella ei vielä ollut virallista diagnoosia, joten en voinut vedota siihen ja sanoa, ettei tilanne välttämättä kovin radikaalisti muutu vielä vuodessakaan.

Kun uusintatarkastus on väistämättä lähitulevaisuudessa edessä, niin selitänkö tilanteen etukäteen ja pyydän hoitajaksi ihmistä, jolla on jonkinlainen käsitys erityislapsista? Ojennanko heti ovella hoitajan käteen Autismiliiton kortin, josta selviää, että hankaluuksia voi ilmetä?

Parturi. Kappa ahdisti kurkkua, hiustenleikkuukoneen surina ärsytti eikä saksillakaan ei olisi saanut leikata. Penkissä lapsi suostui kuitenkin istumaan, koska sai samalla katsella Ryhmä Hauta puhelimesta. Kampaaja yrittää selittää, että pidä nyt vähän aikaa päätä paikallaan, niin sitten pääset pois. Äitinä kuuntelet vieressä ja tiedät, ettei siinä tilanteessa tuollaisesta puheesta ole mitään hyötyä.

Pitäisikö jo aikaa varatessa sanoa, että täältä on tulossa astetta haastavampi asiakas? Että pitää ehkä varata vähän enemmän aikaa tai kärsivällisyyttä? En kuitenkaan voi olettaa, että kampaajalla olisi autismitietämystä.

Loppua kohden homma sujui jo hyvin, eikä lasta tarvinnut edes pidellä paikallaan koko aikaa. Hiukset saatiin leikattua ja lopputulos oli hyvä. Kenellekään ei tullut ainakaan ihan kauhean kova hiki.

Esikoinen tosin tiedusteli autossa, että miksi me ei voitas leikata pikkuveljen hiuksia itse kotona. Vastasin, että vaikkei tämä nyt mitään herkkua ole, niin kyllä me silti päästään tällä tavalla huomattavasti helpommalla.

Joulukorttikuvaus. Ensimmäistä kertaa varasin lapsille ajan joulukorttikuvaukseen. Aiempien vuosien yritykset ottaa näistä hyvää yhteiskuvaa olivat aikalailla epätoivoisia. Aikaa varatessa mietin, että pitääkö tähän lisätietoihin nyt sitten kirjoittaa, että toinen lapsista ei välttämättä ole iloinen ja hymyilevä? Jätin kentän tyhjäksi.

Kuvaustilanteessa lapsi ei halunnut hyppiä sängyllä, vaikka hän noin muuten viettää suurimman osan hereilläoloajastaan hyppien ympäriinsä. Lasta ei myöskään kiinnostanut katsoa kameraan tai nauraa kuvaajien hauskuutusyrityksille. Hän keskittyi syömään kuvausrekvisiittana olleita suklaakarkkeja papereineen päivineen.

Luotan kuitenkin siihen, että kaikesta huolimatta ammattilaisten ottamat kuvat ovat huomattavasti parempia kuin ne aikaisempien vuosien epäonniset räpellykset. Ja kai lapsen persoona saa näkyä joulukorttikuvassakin, kaikkien ei ole pakko olla iloisia koko ajan.

Terveyskeskus. Lapsella oli ärhäkkä korvatulehdus. Lääkäri käski käydä myöhemmin kontrollissa. Kolmen viikon kuluttua lapselle nousi taas korkea kuume, oli nuhaa ja yskää. Halusin, että korvat tarkistetaan, ettei syy sairasteluun ole taas niissä. Aikaa varatessa kerroin, että lapsi on autismikirjolla ja korvien tutkiminen voi olla hankalaa. Koska esikoinenkin oli kipeä, niin hänetkin otettiin mukaan vastaanotolle.

Lapsi vihaa sairaanhoitajia, lääkäreitä ja hoitotoimenpiteitä. Hän alkoi kuormittua jo terveyskeskuksen odotushuoneessa. Kun hoitaja otti meidät vastaan, peli oli siltä erää jo pelattu. Lapsi itki hysteerisenä ja yritti paeta pois huoneesta. Hoitaja voivottelee, kun poikaa jännittää ja että päiväunet ovat tainneet jäädä väliin. Epäilin jo tässä vaiheessa, että tieto autismista ei ehkä ollut siirtynyt ajanvarauksesta hoitajalle asti.

Hoitaja ehdotti, että tutkitaan isosisko siinä välissä, niin ehkä lapsi rauhoittuu sillä aikaa. Yritin sanoa, että jos katsottaisi poika ensin, koska meille kaikille on parempi, jos pääsemme täältä mahdollisimman nopeasti pois. Hoitaja ei saanut katsottua lapsen korvia. Hän ei myöskään uskaltanut lähettää lasta eteenpäin, koska lääkäri oli sinä päivänä ollut vähän hankala.

Palasimme siis kotiin täysin turhan terveyskeskuskäynnin jälkeen. Lapsi jäi ilman hoitoa, mutta stressitasot olivat pilvissä. Varasin vielä samalle päivälle ajan Mehiläisestä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärille.

Mietin, että olisiko terveyskeskuksessa autismikorttia käyttämällä mahdollista päästä suoraan lääkärin vastaanotolle? Tämä oli nyt viides kerta, kun hoitaja yrittää tarkistaa pojan korvat siinä onnistumatta. Käynti sujuisi huomattavasti helpommin ilman turhia välikäsiä. Aiemmilla kerroilla lääkäri on kuitenkin soitettu apuun, nyt ei tehty edes sitä. Vai onko vain niin, että autistisen lapsen kanssa kannattaa kääntyä heti suosiolla yksityislääkärin puoleen?

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä:

Ruokaympyröitä

Mun lapsi maistoi tänään päiväkodissa tonnikala-katkarapupastaa! Itse ja vapaaehtoisesti! Ilotulitukset, ilmapallot ja serpentiinit kehiin, tällaista ei tosiaankaan tapahdu joka päivä!

Olisi tehnyt mieli soittaa sukulaiset ja ystävät läpi ja kirjoittaa asiasta Facebookiin, mutta ehkä tämä vouhotuksen syy ei olisi ihan täysin avautunut kaikille. Vanha totuus siitä, että lapsi kyllä syö ollessaan tarpeeksi nälkäinen, ei pidä paikkaansa meillä. Lapsi syö ainoastaan silloin, jos tarjolla oleva ruoka on oikeanlaista ja tilanne muutenkin sopiva. Jos ei ole, niin hän voi todistetusti elää viikon ainoastaan perunalastuilla.

Monissa muissa perheissä asia on käsittääkseni niin, että kaikki kokoontuvat yhdessä syömään ja päivän kuulumiset vaihdetaan ruokapöydän ääressä. Jos ei nyt joka arkipäivä, niin ainakin viikonloppuisin. Minustakin se on kiva ajatus, mutta valitettavan usein meidän perheessä asia todellakin jää sille ajatuksen tasolle.

Autistisilla ihmisillä on usein ongelmia ruoan kanssa. Ruoan haju, koostumus tai ulkonäkö voivat aihettaa ahdistusta. Ruokailu on monesti myös sellainen sosiaalinen tilanne, jota ainakaan meidän autismikirjolainen ei arvosta kovin korkealle. Perheen kanssa hän vielä suostuu istumaan ruokapöydässä, mutta vieraampien ihmisten kanssa se ei useimmiten onnistu. On varmasti vaikeaa, kun kaikki muut puhuvat toisilleen ja itse et ymmärrä tai pysty osallistumaan keskusteluun. En minäkään introverttina kauheasti nauttisi, jos pitäisi istua samassa pöydässä tuntemattomien kanssa, jotka kaiken lisäksi puhuisivat keskenään ainoastaan mandariinikiinaa.

Itse kuitenkin pidän syömisestä ja olen kaikkiruokainen. Rakastan äyriäisiä, etanoita, borssikeittoa ja kaalilaatikkoa. Ennen lapsia sain jopa kylmiä väreitä kaikenmaailman nirsoilijoista, jotka eivät voi syödä sitä, tätä tai tuota syystä X, Y tai Z. Tietenkin juuri minä sain siis kuin kohtalon oikusta kaksi sellaista lasta, joista kumpikaan ei suostu syömään mitään. Lasten päivällinen on päivästä ja viikosta toiseen samanlainen: pastaa, lihapullia, kirsikkatomaatteja, porkkanatikkuja, kurkkua ja ehkä leipää. Ruoat eivät saa koskettaa toisiaan, esikoinen ottaa ketsuppia, kuopus ehdottomasti ei. Kuopus syö kananmunaa, esikoinen ei missään tapauksessa.

Ruokailun onnistumisen takaamiseksi kuopus tarvitsee usein haarukan ja lautasen lisäksi pöytään myös iPadin. Hän syö huomattavasti paremmin, jos energiaa ei tarvitse käyttää muihin ihmisiin, vaan hän voi tuijottaa lastenohjelmia ruokaillessaan. 4-vuotiaan isosiskon mielestä tämä on tietenkin valtavan epäreilua, miks toi saa ja minä en. Siinä kohtaa on aika turhaa alkaa luennoida keskushermoston kehityshäiriöstä tai monoaminergisten välittäjäaineiden poikkeavasta toiminnasta. Usein meillä siis varsinkin arkisin syödään niin, että pöydän päässä näkyy vain kahden lapsen otsat iPadien takaa.

Olen myös aika surkea kokki. Motivaatiota ruoanlaittoon ei juurikaan lisää se, että ei sitä kukaan muu itseni lisäksi kuitenkaan syö. Otan siis anopin ja oman äitini esittämät päivälliskutsut vastaan riemusta kiljuen. Ravintoloissa me ei enää juurikaan käydä, paitsi pakon sanelemana lomamatkoilla ja joskus harvoin miehen kanssa kahdestaan. Ei vaan yksinkertaisesti ole itua maksaa siitä ilosta, että lappaa hyvää ruokaa hirveällä kiireellä kohti suuta ennen kuin jompi kumpi pienemmistä tyypeistä menettää malttinsa kokonaan. Olemme kuitenkin noutoruoan suurkuluttajia ja esimerkiksi ResQ-sovellus on aika kovassa käytössä viikoittain.

Jotkut perheet ovat kokeneet, että autistiselle lapselle on ollut hyötyä rajatusta ruokavaliosta. Maidoton, viljaton ja sokeriton ravinto voi parantaa autisteilla aika yleisesti esiintyviä ruoansulatusongelmia. Joidenkin mielestä ruokavalion muutos on myös lieventänyt autistista oirehdintaa, kuten esimerkiksi raivokohtauksia ja aistihäiriöitä. Lastenneurologian erikoislääkärikin mainitsi meille tästä, mutta ilmeisesti tutkittua tietoa asiasta ei vielä kauheasti ole. Meillä ei mitään erityisruokavaliota kuitenkaan ainakaan toistaiseksi noudateta, sillä lapsen kelpuuttamien ruokien lista on ilman rajauksiakin aika lyhyt.

Tänä syksynä tilanne on kuitenkin parantunut huomattavasti aiempaan verrattuna. Lapsi on päiväkodissa maistanut kanakeittoa, tonnikalapastaa ja perunamuusia. Hän ei enää heitä lautasta kaaressa maahan osoittaakseen, että on jo syönyt tarpeeksi tai että ruoka oli vääränlaista. Kerran ystävien luona vieraillessamme lapsi jopa itse kiipesi vapaaehtoisesti pöydän ääreen syömään muiden kanssa. Suunta on siis positiivinen ja kunnia siitä menee päiväkodille.

Silti tänäkin viikonloppuna me luultavasti suuntaamme McDonaldsin autokaistalle. Happy Meal -lastenateria on varma valinta silloin, kun haluan lasten syövän edes jotain. 

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä: