Kuinka yhdistää äitiys, työnteko ja opiskelu?

Englanninkielisiä nettisivustoja selatessa huomaa, että varsinkin yhdysvaltalaiset äidit luokitellaan hyvin tiukasti kahteen luokkaan: working moms ja stay-at-home-moms. Kotiäidit luettelevat päivän aikana tekemiään asioita ja uraäidit pilkkaavat, että mekin pestään pyykkiä ja kiikutetaan lapsia harrastuksiin, mutta sen lisäksi ollaan vielä töissä kahdeksan tuntia päivässä. Bloggaajat ja naistenlehtien toimittajat kirjoittavat aiheesta esimerkiksi tällaisten otsikkojen alle:

Kuinka olla onnellinen työssäkäyvä äiti?

Hyväksi havaittu aikataulu kotiäideille ja kuinka noudattaa sitä

Miten tasapainotella uran ja äitiyden välillä?

20 selviytymisvinkkiä äidille, joka käy töissä

Kotiäiti: tee nämä asiat ennen kuin miehesi tulee töistä kotiin!

Äiti, koetko syyllisyyttä työssäkäynnistä?

5 tapaa ansaita rahaa, vaikka olisit kotiäiti

Suomessa tällainen vastakkainasettelua ei tunnu olevan kovin yleistä. Aika harva kouluikäisen lapsen äiti enää on vain kotona. Se on itsestäänselvyys, että äitiysloman ja ehkä lyhyen hoitovapaan jälkeen opiskellaan tai käydään töissä. Kärjistetyn ajatusmallin mukaan kotona ovat vain pitkäaikaissairaat ja laiskat sosiaalitukien varassa eläjät ja ehkä ne, jotka ovat päättäneet hankkia lapsia jalkapallojoukkueellisen verran. Sitten on vielä niitä superäitejä, jotka äitiysloman aikana tekevät gradun, pyörittävät omaa yritystään tai käyvät välillä työpaikalla hoitamassa pieniä projekteja.

Itse jäin kaavan mukaan äitiyslomalle esikoista odottaessani. Tarkoitus oli palata töihin lapsen ollessa 1,5-vuotias. Määräaikainen työsopimukseni oli kuitenkin päättynyt äitiysloman aikana, esimiehet ehtineet vaihtua ja sitten kuopuskin ilmoitti tulostaan. Jäin kotiin pidemmäksi aikaa kuin alun perin oli tarkoitus. Mieskin olisi sen varmasti voinut tehdä, mutta taloudellisesti siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

Aloin toden teolla kaivata jotain muuta tekemistä syksyllä kuopuksen ollessa reilu 1-vuotias. Kotona oli aika rankkaa. Lapsen autistiset piirteet alkoivat tulla esiin ja hän oli kipeänä ihan jatkuvasti. Esikoinen halusi virikkeitä ja tekemistä, mutta kuopus ei viihtynyt missään. Oli ehkä kuitenkin onni, että olin kotona lasten kanssa, sillä tuskin kukaan työnantaja olisi suhtautunut suopeasti lapsen sairastelun aiheuttamiin poissaoloihin.

Kuopus kärsi kaikista sosiaalisista tilanteista ja kuormittui esimerkiksi avoimessa päiväkodissa jo tunnin aikana niin paljon, että meidän piti joka kerta lähteä kotiin kesken leikkien. Esikoinen taas kaipasi kavereita. Ulkopuoliset ihmiset alkoivat olla sitä mieltä, että lapsi ei opi puhumaan, koska äiti pitää hänet kotona. Keväällä haimme molemmille lapsille päivähoitopaikkaa. Ensisijaisesti esikoiselle, mutta myös kuopukselle, vaikka tuolloin vielä näyttikin siltä, että hän ei voisi mennä päiväkotiin ikinä.

Loppukeväästä lapsi sai autismidiagnoosin, meidän perhe muutti omakotitaloon ja minä menin töihin. Nautin kyllä siitä, että ehdin juoda kahvini kuumana, sain keskutella aikuisten ihmisten kanssa ja syödä lounasta rauhassa. Rahan saaminenkin oli ihan mukavaa. Noin muuten koko kesä oli aikamoinen kärsimysnäytelmä. Lapsi heräsi lähes joka yö puoli neljältä ja nukahti uudestaan vasta seitsemältä aamulla. Itse en ehtinyt silloin enää nukkua, sillä minun piti kiirehtiä töihin.

Samaan aikaan täytyi hoitaa autistisen lapsen asioita. Piti täytellä kaiken maailman hakemuksia Kelaan ja soitella vammaispalveluihin, jossa kukaan ei ollut järin kiinnostunut auttamaan missään asiassa. Puheterapeuttia ei tuntunut löytyvän mistään ja kunnan työntekijät toitottivat, että lapsi ei saa palveluita, koska hän ei ole kehitysvammainen. Vapaa-ajallani pänttäsin siis lakikirjaa, jotta voisin esittää jotain faktoja esittämieni vaatimusten tueksi. Missään nimessä tarkoitukseni ei ollut olla tahallaan hankala ja tapella ihan vain huvin vuoksi. Halusin vain, että puhumaton lapseni saa hänelle lain mukaan kuuluvat palvelut ja tukitoimet ja koin, että jos minä en häntä puolusta, niin ei sitä tee kukaan muukaan.

Kesällä paloin ihan loppuun. Univaje oli ihan sietämätön ja aloin saada pahoja migreenikohtauksia yhä useammin. Työ oli ihan kivaa ja antoisaakin, mutta en vain enää jaksanut. Minulla ei ilmeisesti ole sitä joidenkin muiden äitien kantamaa supersankarin viittaa päälläni. Kun jälleen kerran yksi määräaikainen työsopimus loppui, niin ilmoitin kaikille, että tästä työnteosta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään. Minä jäin kotiin ja lapset olivat päiväkodissa puolipäivähoidossa.

Ensimmäisen viikon vain kävelin ympyrää kotona ja vilkuilin kelloa. En tiennyt yhtään, että mitä minun pitäisi tehdä ruhtinaallisella neljän tunnin vapaa-ajallani. Koin syyllisyyttä siitä, että joku toinen hoitaa minun lapseni ja minä täällä sillä välin vain loisin. Ilmoittauduin siis erilaisiin koulutuksiin ja kursseille. Merkitsin kalenteriin avoimen yliopiston erityispedagogiikan perusopinnot , vammaistyö -koulutuksen ammattikorkeakoululla, Aivoliiton aistikurssin Jyväskylässä, hain Porvoossa järjestettävään aistiohjaajakoulutukseen ja perustin blogin. Ainakaan sitten kukaan ei pääsisi sanomaan, että minä en tee mitään.

Kesänaikainen pomoni soitti juuri, kun olin ehtinyt aloittaa ensimmäisten oppikirjojen lukemisen. Lupasin mennä taas töihin. Aina sanotaan, ettei kukaan tule kotoa töihin hakemaan. Minut tultiin, joten en kehdannut kieltäytyä. Ensisijaisesti tein sen kuitenkin rahan takia. Syksyllä en saanut enää kotihoidontukea, koska lapset ovat päiväkodissa. En voinut saada työttömyystukea ja ilmoittautua te-toimistoon, jos en ollut valmis ottamaan vastaan kokopäivätyötä. Vammaispalveluiden palveluohjaaja antoi aika suoraan ymmärtää, että omaishoitajuutta on turha hakea. Kaikkia 2-vuotiaita kun pitää vahtia ja hoitaa eikä tällainen autistinen lapsi ole mikään poikkeus siinä asiassa.

Tiesin jo etukäteen, että ei tästä helppoa tule. Aloitin työt tämän viikon maanantaina. Lapsi heräsi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kolmelta eikä nukkunut enää sen jälkeen. Aikani yritin, mutta viideltä hän meni hyppimään trampoliinilla ja minä ryhdyin keittämään kahvia. Ensimmäinen työviikko ei siis alkanut kovin pirteissä meiningeissä. Tämän lisäksi yhdellä oli iltapäivällä puheterapia ja toisella tanssitunti.

Olin kolme päivää töissä ja torstaina suuntasin ammattikorkeakoululle Vammaistyö -koulutukseen. Siellä opin, että vammaisten lasten vanhemmat käyttävät lastensa asioiden hoitamisesta hyvin sotaisia termejä ”tapella” ja ”taistella”. Tämä johtuu opettajan mukaan siitä, että vanhemmat eivät ole hyväksyneet lapsensa vammaisuutta tai erityisyyttä. Opin myös, että vammaisten lasten itsenäistyminen on usein todella suuri ongelma varsinkin äideille. Äidit haluavat, että lapset ovat vielä 30-vuotiainakin kotona mammanpoikina, vaikka heidän pitäisi päästä esimerkiksi ryhmäkoteihin ikäistensä seuraan. Lisäksi opin esimerkiksi sen, että ADHD ei ole vamma tai häiriö, ainoastaan oire.

Meillä olisi tarkoitus olla seuraava lähiopetuspäivä joulukuussa. Jostain syystä minun tekee ainakin tällä hetkellä mieli jättää tuo koulutus kesken, vaikka tehtävät vaikuttivatkin mielenkiintoisilta. Koulutuksen piti olla tarkoitettu kaikille asiasta kiinnostuneille, mutta en kokenut itseäni kovinkaan tervetulleeksi. Ymmärrän kuitenkin nyt vähän paremmin sitä, miksi lastensa asioita hoitavat vanhemmat saattavat saada vammaispalvelutoimistosta ajoittain hyvinkin nihkeää palvelua ja kylmää vettä niskaan. Joillekin sosiaalityöntekijöille opetetaan jo koulussa, että varsinkin vammaisten lasten äidit ovat turhasta kiukkuavia raivohulluja, jotka väkisin haluavat torjua lastensa itsenäistymisyritykset. Tällaisten ennakkokäsitysten luominen ei välttämättä takaa kovin asiakaslähtöistä suhtautumista tai hedelmällistä yhteistyötä vanhempien ja palveluohjaajien välillä.

Torstai-iltana minulle nousi kuume ja kurkkuun ilmestyi kaktus. En tiedä onko tämä ihan vain tavallinen syysflunssa vai kehon tapa kertoa, että nyt on vähän liikaa kaikkea ja jostain pitäisi vähentää. Ainakaan en ole varmaan koskaan odottanut joulua ja lomaa näin paljon.

Ja ai niin…

P.S. Jos joku tietää jonkun välimallin ratkaisun itsensä loppuun polttamisen ja taloudellisen katastrofin välillä, niin siitä saa oikein mieluusti vinkata tännekin päin.

P.P.S En todellakaan tiedä vastausta otsikon kysymykseen.

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *