Ruokaympyröitä

Mun lapsi maistoi tänään päiväkodissa tonnikala-katkarapupastaa! Itse ja vapaaehtoisesti! Ilotulitukset, ilmapallot ja serpentiinit kehiin, tällaista ei tosiaankaan tapahdu joka päivä!

Olisi tehnyt mieli soittaa sukulaiset ja ystävät läpi ja kirjoittaa asiasta Facebookiin, mutta ehkä tämä vouhotuksen syy ei olisi ihan täysin avautunut kaikille. Vanha totuus siitä, että lapsi kyllä syö ollessaan tarpeeksi nälkäinen, ei pidä paikkaansa meillä. Lapsi syö ainoastaan silloin, jos tarjolla oleva ruoka on oikeanlaista ja tilanne muutenkin sopiva. Jos ei ole, niin hän voi todistetusti elää viikon ainoastaan perunalastuilla.

Monissa muissa perheissä asia on käsittääkseni niin, että kaikki kokoontuvat yhdessä syömään ja päivän kuulumiset vaihdetaan ruokapöydän ääressä. Jos ei nyt joka arkipäivä, niin ainakin viikonloppuisin. Minustakin se on kiva ajatus, mutta valitettavan usein meidän perheessä asia todellakin jää sille ajatuksen tasolle.

Autistisilla ihmisillä on usein ongelmia ruoan kanssa. Ruoan haju, koostumus tai ulkonäkö voivat aihettaa ahdistusta. Ruokailu on monesti myös sellainen sosiaalinen tilanne, jota ainakaan meidän autismikirjolainen ei arvosta kovin korkealle. Perheen kanssa hän vielä suostuu istumaan ruokapöydässä, mutta vieraampien ihmisten kanssa se ei useimmiten onnistu. On varmasti vaikeaa, kun kaikki muut puhuvat toisilleen ja itse et ymmärrä tai pysty osallistumaan keskusteluun. En minäkään introverttina kauheasti nauttisi, jos pitäisi istua samassa pöydässä tuntemattomien kanssa, jotka kaiken lisäksi puhuisivat keskenään ainoastaan mandariinikiinaa.

Itse kuitenkin pidän syömisestä ja olen kaikkiruokainen. Rakastan äyriäisiä, etanoita, borssikeittoa ja kaalilaatikkoa. Ennen lapsia sain jopa kylmiä väreitä kaikenmaailman nirsoilijoista, jotka eivät voi syödä sitä, tätä tai tuota syystä X, Y tai Z. Tietenkin juuri minä sain siis kuin kohtalon oikusta kaksi sellaista lasta, joista kumpikaan ei suostu syömään mitään. Lasten päivällinen on päivästä ja viikosta toiseen samanlainen: pastaa, lihapullia, kirsikkatomaatteja, porkkanatikkuja, kurkkua ja ehkä leipää. Ruoat eivät saa koskettaa toisiaan, esikoinen ottaa ketsuppia, kuopus ehdottomasti ei. Kuopus syö kananmunaa, esikoinen ei missään tapauksessa.

Ruokailun onnistumisen takaamiseksi kuopus tarvitsee usein haarukan ja lautasen lisäksi pöytään myös iPadin. Hän syö huomattavasti paremmin, jos energiaa ei tarvitse käyttää muihin ihmisiin, vaan hän voi tuijottaa lastenohjelmia ruokaillessaan. 4-vuotiaan isosiskon mielestä tämä on tietenkin valtavan epäreilua, miks toi saa ja minä en. Siinä kohtaa on aika turhaa alkaa luennoida keskushermoston kehityshäiriöstä tai monoaminergisten välittäjäaineiden poikkeavasta toiminnasta. Usein meillä siis varsinkin arkisin syödään niin, että pöydän päässä näkyy vain kahden lapsen otsat iPadien takaa.

Olen myös aika surkea kokki. Motivaatiota ruoanlaittoon ei juurikaan lisää se, että ei sitä kukaan muu itseni lisäksi kuitenkaan syö. Otan siis anopin ja oman äitini esittämät päivälliskutsut vastaan riemusta kiljuen. Ravintoloissa me ei enää juurikaan käydä, paitsi pakon sanelemana lomamatkoilla ja joskus harvoin miehen kanssa kahdestaan. Ei vaan yksinkertaisesti ole itua maksaa siitä ilosta, että lappaa hyvää ruokaa hirveällä kiireellä kohti suuta ennen kuin jompi kumpi pienemmistä tyypeistä menettää malttinsa kokonaan. Olemme kuitenkin noutoruoan suurkuluttajia ja esimerkiksi ResQ-sovellus on aika kovassa käytössä viikoittain.

Jotkut perheet ovat kokeneet, että autistiselle lapselle on ollut hyötyä rajatusta ruokavaliosta. Maidoton, viljaton ja sokeriton ravinto voi parantaa autisteilla aika yleisesti esiintyviä ruoansulatusongelmia. Joidenkin mielestä ruokavalion muutos on myös lieventänyt autistista oirehdintaa, kuten esimerkiksi raivokohtauksia ja aistihäiriöitä. Lastenneurologian erikoislääkärikin mainitsi meille tästä, mutta ilmeisesti tutkittua tietoa asiasta ei vielä kauheasti ole. Meillä ei mitään erityisruokavaliota kuitenkaan ainakaan toistaiseksi noudateta, sillä lapsen kelpuuttamien ruokien lista on ilman rajauksiakin aika lyhyt.

Tänä syksynä tilanne on kuitenkin parantunut huomattavasti aiempaan verrattuna. Lapsi on päiväkodissa maistanut kanakeittoa, tonnikalapastaa ja perunamuusia. Hän ei enää heitä lautasta kaaressa maahan osoittaakseen, että on jo syönyt tarpeeksi tai että ruoka oli vääränlaista. Kerran ystävien luona vieraillessamme lapsi jopa itse kiipesi vapaaehtoisesti pöydän ääreen syömään muiden kanssa. Suunta on siis positiivinen ja kunnia siitä menee päiväkodille.

Silti tänäkin viikonloppuna me luultavasti suuntaamme McDonaldsin autokaistalle. Happy Meal -lastenateria on varma valinta silloin, kun haluan lasten syövän edes jotain. 

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *