Vihlaisuja

Pieniä sekunnin kestäviä hetkiä, jolloin puristan huuliani yhteen vähän tavallista tiukemmin. Hetkellinen kuristava tunne kurkussa. Silmiinkin saattaaa kerääntyä vähän suolaista nestettä, mutta ei enää niin usein kuin vielä pari kuukautta sitten. Ei varsinaisesti katkeruutta, eikä kateellisuuttakaan. Vain pieni kouraisu rintalastan alla, joka muistuttaa siitä, että meillä kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti.

Näitä pieniä vihlaisuja tulee silloin, kun päiväkodin eteisessä alle metrin mittainen, varmasti omaa lastani ainakin vuotta nuorempi taapero huutaa kirkkaalla äänellä: ”Jaakko!”. Olen samalla mahdottoman iloinen, että joku toinen lapsi huomioi hänet ja toisaalta aivan äärettömän surullinen, ettei minun lapseni pysty sanomaan edes omaa nimeään.

Silloin, kun kuulet kahvilassa vanhemman rouvan ihastelevan jonkun toisen lasta: ”Ai että vuoden, ihanaa! Kohtahan se jo puhua pälpättää!” Ei välttämättä. Kaikkien lapset ei pälpätä. He eivät välttämättä pälpätä yhtään mitään koskaan ikinä, eivät edes aikuisina. Kaikki eivät ole koskaan valmiita siihen, vaikka joku sanoisikin, että jokainen lapsi alkaa puhua omalla ajallaan. Kaikki eivät ala, v*ttu!

Kun luen paikallislehdestä, että oikeastaan kaikilla lapsilla pitäisi olla potkupyörä. Sellainen kehittää lapsen tasapainoa ja ihan oikea pyöräilykin sujuu sitten myöhemmin helpommin. Lähes kukaan potkupyörällä tasapainotreeniä saanut lapsi ei tarvitse edes apupyöriä. Minä sitten tietenkin halusin, että meidänkin lapselle ostetaan potkupyörä. Hän sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Sen lisäksi ostettiin hieno dinosaurusta muistuttava pyöräilykypärä.

Lapsi ei halua kypärää lähellekään päätänsä. Se puristaa ja ahdistaa, vaikka onkin ihan oikeaa kokoa. Potkupyörän hän kävi kerran tönäisemässä nurin hyvin aggressiivisesti, kun yritin ehdottaa, että kokeillaan edes. Lapsi on motorisesti taitava, hän hyppii ja juoksee liiankin kovaa, mutta pyörää hän ei aja. Piste. Se potkupyörä on siitä asti lojunut koskemattomana autotallissa. Silloin ajattelin, että minä olen maailman ainoa äiti, jonka lapsi ei koskaan opi ajamaan polkupyörällä.

Kun olen kahvilla kaverin luona ja käännän hetkeksi selkäni. Lapseni herättää pienen, sohvalla nukkuvan vauvan ryntäämällä suoraan häntä päin. Luultavasti lapsi ei edes huomannut, että siinä sohvalla oli joku toinen. Tai sitten hän ei ymmärtänyt, että sitä toista voisi sattua. Ehkä lasta ei vain kiinnostanut mikään muu kuin se, mitä hän itse oli tekemässä juuri sillä hetkellä. Minä en tiedä, millainen lapseni ajatusmaailma on tai miten hän kokee jotkin asiat. Se tuskastuttaa välillä todella paljon.

Esikoista odottaessani luin paljon lasten kasvatukseen ja kehitykseen liittyviä kirjoja. Olin varma, että luettuani Kuinka kasvattaa bébén minunkin tulevat lapseni söisivät kolmen ruokalajin aterioita, maa-artisokkacappuccinoa alkuruoaksi, pääruoaksi kalaa ja kasviksia ja niin edelleen. Uskoin myös siihen, että yhteiset kirjanlukuhetket tukevat lapsen sanavaraston kehittymistä. Että jos vain luen heille tarpeeksi, niin sanoja alkaa tulla.

Paskanmarjat, kuopus ei ole koskaan suostunut syömään mitään muussattua ja esikoinenkin elää pääosin eineslihapullilla. Kirjojen lukemisesta oli varmasti hyötyä esikoisen kohdalla, mutta vaikka lukisin kuopukselle kuinka paljon tahansa, niin se ei takaa mitään. Onneksi hän kuitenkin pitää kirjoista ja selailee niitä itsekseenkin. Sellaista ihmekirjaa ei kukaan ole kuitenkaan vielä keksinyt, jonka avulla minä saisin hänet kutsumaan itseäni äidiksi.

Ja se on asia, joka vihlaisee kaikkein syvimmältä. Haluaisin joskus kuulla hänen suustaan sanan äiti.

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *