Oikea motivaattori

Teemme aamulla lähtöä päiväkotiin. Istun eteisen lattialla ja hoen ”Kengät. Missä kengät?”. Näytän kuvaa kengistä ja toistelen sanaa. Lapsi juoksentelee edes takaisin. Hän ei kiinnitä mitään huomiota puheeseeni eikä edes vilkaise minuun. Vaikuttaa aivan siltä, että hänellä ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä sana ”kenkä” tarkoittaa. Saati sitten, että hän tunnistaisi omia kenkiään tai osaisi tuoda niitä minulle. Koska alamme olla myöhässä, haen lapsen kengät itse ja laitan ne hänen jalkaansa.

Iltapäivällä lapsi on lähdössä isänsä kanssa ulos. Seison ulkorappusilla vilkuttamassa, mutta lapsi repii minua kädestä ja haluaa, että minäkin tulen mukaan. Tokaisen lähinnä miehelle, etten voi tulla, mulla ei oo ees kenkiä jalassa. Lapsi tuhahtaa, astelee takaisin sisälle, tuo eteisestä lenkkarini ja asettaa ne suoraan eteeni.

Siis se sama lapsi, joka aamulla ei käsittänyt yhtään, että mitä kengät ylipäätänsä ovat ja mihin niitä kuuluu käyttää.

AAC-ohjaaja sanoo kotikäynnillä, että me voisimme seuraavaksi alkaa harjoitella sitä, että lapsi ojentaisi kuvakortin käteen meille vanhemmille. Toistaiseksi lapsi on vain osoittanut haluamansa asian kuvaa seinältä. Mietin, että olisihan se hienoa. Aiemmin on aina pitänyt juosta lapsen perässä, jotta ehtii nähdä, mitä kuvaa hän milloinkin osoittaa. Luulen, että harjoittelua uusi tapa kuitenkin vaatii.

Seuraavana päivänä lapsi tökkää sormella iPadin kuvaa. Hän haluaa katsoa Ryhmä Hauta, taas. Sanon, että tuo se kuva äitille, jos kerran pädin haluat. Lapsi polkee pari kertaa kiukkuisena jalkaa, irrottaa kuvan seinästä ja tuo tuohtuneen oloisena kuvan käteeni. Hänen mielestään helpompi ja nopeampi sormella kuvaa tökkäiseminen oli varmaan ihan riittävä keino itsensä ilmaisemiseen.

Puheterapeutti neuvoo, että lapsen kanssa voisi yrittää tehdä koritehtäviä. Emme ole aiemmin niitä kokeilleet. Meillä ei juuri sillä hetkellä ole kauheasti materiaalia, mutta sovellan alkeellisen version. Laminoin punaisen, keltaisen ja vihreän A4-paperin. Leikkaan samanvärisistä papereista myös pieniä kortteja.

Laitan isommat paperit lattialle ja otan lapsen syliini. Yritän saada hänet laittamaan pienen punaisen kortin ison punaisen paperin päälle. Lasta ei kiinnosta pätkääkään. Hän rimpuilee ja heittelee kortteja ympäriinsä.

Haen pieneen kuppiin vähän karkkeja ja otan lapsen uudelleen syliini. Hän yrittää tavoitella karkkikuppia, mutta viiton ja selitän samalla, että ensin lappu, sitten karkki. Lapsi ottaa kortit, lajittelee ne kaikki oikeiden värien kohdalle, nappaa kupillisen karkkia itselleen ja poistuu paikalta.

Itse jään tuijottamaan suu auki eteeni ja mietin, että mitähän tässä mahtoi juuri tapahtua.

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *