Tunne autismi -tapahtuma Turussa

Turussa järjestettiin tiistaina koko päivän maksuton koulutustapahtuma kaikille autismikirjosta kiinnostuneille. Saimme lastenhoitokuviot järjestykseen, joten pääsimme miehen kanssa molemmat tapahtumapaikalle. Minua vähän jännitti etukäteen. Tapahtuma järjestettiin nyt toista kertaa, mutta viime vuonna meidän perheessä ei autismiasioista vielä paljon höpötelty. Tämä oli siis minulle ensimmäinen kerta tämän alan koulutuksessa.

Koska Kotkasta Turkuun on matkaa noin kolme tuntia ja pakolliset kahvitauot oli toki pidettävä, niin emme aivan ehtineet tilaisuuden avaukseen. Ensimmäinen osio oli jo ehtinyt alkaa saapuessamme, joten tutustuimme sen sijaan näytteilleasettajien pöytiin. Menin ihan höperöksi kaikista niistä tuotteista ja leluista. Mielestäni me olisimme tietysti tarvinneet niitä kaikkia hyvinkin kipeästi. Muutama juttu ostettiinkin, mutta jotkut jäivät odottamaan joulupukkia.

Loppupäivän istuimmekin sitten hyvin tiivistii kuuntelemassa luentoja kokoustilassa. Pidin erityisesti kokemusasiantuntijoiden puheenvuoroista hyvin paljon. Runsaasti autismikirjallisuutta viime aikoina lukeneena olen sitä mieltä, että autistien itsensä kirjoittamat kirjat ovat niitä kiinnostavimpia. Neurotyypilliset ihmiset voivat kouluttautua ja lukea, mutta emme me oikeasti tiedä, millaista elämä tällaisen häiriön kanssa on ihmiselle itselleen.

Psykologi ja psykoterapeutti Sari Kujanpää (http://www.ajatuskuja.fi/) luennoi siitä, miten lapsille ja nuorille pitäisi kertoa autismikirjosta. Kun lapselle kerrotaan, että hän on autistinen, niin se on parhaimmillaan masennuksen, virheellisen minäkuvan ja turhautumisen ennaltaehkäisyä. Lapsen on autismitiedon avulla helpompi ymmärtää omaa käyttäytymistään ja sitä, että miksi hänellä menee asiat joskus vähän eri tavalla kuin muilla. Autismi ei myöskään pysy täysin samana koko elämää. Haasteet ja vaikeudet muuttuvat iän myötä, toiset jutut voivat helpottua tai kadota kokonaan: ”Autismi pysyy, mutta ilmiasu muuttuu”.

Jäin miettimään, että onko oikeasti vanhempia, jotka eivät tällaista asiaa lapselleen kerro? Itselleni se tuntuu hyvin vieraalta ajatukselta. Meillä poika tietenkin on vasta 2,5-vuotias, eli en voi häntä istuttaa sohvalle kuulemaan diagnoosistaan. Pohdin ääneen miehelle, että mitä jos jotain diabeetikkolasta pisteltäisiin insuliinilla, mutta kukaan ei kertoisi miksi näin tehdään. Eikö se olisi vähintäänkin outoa? No kuitenkin, Kujanpää suositteli, että vanhemmat ovat tukemassa lasta, kun diagnoosista kerrotaan, mutta kertoja voisi kuitenkin olla joku ulkopuolinen, ei päivittäin kohdattava henkilö, jolla on osaamista ja kokemusta autismista.

Koulutuksen iltaosio oli aika huikea! Kokemuspuheenvuoron piti autistisen pojan isä, jonka jälkeen erityisluokanopettaja ja neuropsykiatrinen valmentaja Birgit Vuori-Metsämäki puhui autismikirjosta ja stressistä. Ennen luentoaan hän kysyi yleisöltä, onko hän tuttu naama kenellekään. Ilmeisesti oli, sillä lähes kaikki ilmoittivat käyneensä hänen koulutuksissaan aiemmin. Tunsin siinä vaiheessa itseni ihan aloittelijaksi, mutta sellainenhan minä olenkin. Toivotaan, että minäkin pääsen Vuori-Metsämäen luennolle uudestaan vielä tulevaisuudessa. Hän oli hauska ja innostava. Mielestäni oli ihanaa, että autismikoulutuksessa saa nauraa ääneen, vaikka asia olikin painavaa ja aihe tärkeä.

Illalla olin todella tyytyväinen, että lähdimme Turkuun. Hiukan jäin kaipailemaan juttua vähän pienempien lasten asioista, sillä oman poikani kouluanaloitukseen on vielä aikaa. Monia asioita voi toki soveltaa ihan iästä riippumatta. Hyvä päivä oli näinkin!

32-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Äitiyteen ja lapsiperhearkeen tuli pieni lisätwisti, kun kuopuksella todettiin autismikirjon häiriö keväällä 2018. Blogissa tarjolla iloa, surua, pohdiskelua ja toivottavasti vertaistukea kaikille, joita autismi jollakin tapaa koskettaa.

Jaa tämä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *