Kuinka yhdistää äitiys, työnteko ja opiskelu?

Englanninkielisiä nettisivustoja selatessa huomaa, että varsinkin yhdysvaltalaiset äidit luokitellaan hyvin tiukasti kahteen luokkaan: working moms ja stay-at-home-moms. Kotiäidit luettelevat päivän aikana tekemiään asioita ja uraäidit pilkkaavat, että mekin pestään pyykkiä ja kiikutetaan lapsia harrastuksiin, mutta sen lisäksi ollaan vielä töissä kahdeksan tuntia päivässä. Bloggaajat ja naistenlehtien toimittajat kirjoittavat aiheesta esimerkiksi tällaisten otsikkojen alle:

Kuinka olla onnellinen työssäkäyvä äiti?

Hyväksi havaittu aikataulu kotiäideille ja kuinka noudattaa sitä

Miten tasapainotella uran ja äitiyden välillä?

20 selviytymisvinkkiä äidille, joka käy töissä

Kotiäiti: tee nämä asiat ennen kuin miehesi tulee töistä kotiin!

Äiti, koetko syyllisyyttä työssäkäynnistä?

5 tapaa ansaita rahaa, vaikka olisit kotiäiti

Suomessa tällainen vastakkainasettelua ei tunnu olevan kovin yleistä. Aika harva kouluikäisen lapsen äiti enää on vain kotona. Se on itsestäänselvyys, että äitiysloman ja ehkä lyhyen hoitovapaan jälkeen opiskellaan tai käydään töissä. Kärjistetyn ajatusmallin mukaan kotona ovat vain pitkäaikaissairaat ja laiskat sosiaalitukien varassa eläjät ja ehkä ne, jotka ovat päättäneet hankkia lapsia jalkapallojoukkueellisen verran. Sitten on vielä niitä superäitejä, jotka äitiysloman aikana tekevät gradun, pyörittävät omaa yritystään tai käyvät välillä työpaikalla hoitamassa pieniä projekteja.

Itse jäin kaavan mukaan äitiyslomalle esikoista odottaessani. Tarkoitus oli palata töihin lapsen ollessa 1,5-vuotias. Määräaikainen työsopimukseni oli kuitenkin päättynyt äitiysloman aikana, esimiehet ehtineet vaihtua ja sitten kuopuskin ilmoitti tulostaan. Jäin kotiin pidemmäksi aikaa kuin alun perin oli tarkoitus. Mieskin olisi sen varmasti voinut tehdä, mutta taloudellisesti siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

Aloin toden teolla kaivata jotain muuta tekemistä syksyllä kuopuksen ollessa reilu 1-vuotias. Kotona oli aika rankkaa. Lapsen autistiset piirteet alkoivat tulla esiin ja hän oli kipeänä ihan jatkuvasti. Esikoinen halusi virikkeitä ja tekemistä, mutta kuopus ei viihtynyt missään. Oli ehkä kuitenkin onni, että olin kotona lasten kanssa, sillä tuskin kukaan työnantaja olisi suhtautunut suopeasti lapsen sairastelun aiheuttamiin poissaoloihin.

Kuopus kärsi kaikista sosiaalisista tilanteista ja kuormittui esimerkiksi avoimessa päiväkodissa jo tunnin aikana niin paljon, että meidän piti joka kerta lähteä kotiin kesken leikkien. Esikoinen taas kaipasi kavereita. Ulkopuoliset ihmiset alkoivat olla sitä mieltä, että lapsi ei opi puhumaan, koska äiti pitää hänet kotona. Keväällä haimme molemmille lapsille päivähoitopaikkaa. Ensisijaisesti esikoiselle, mutta myös kuopukselle, vaikka tuolloin vielä näyttikin siltä, että hän ei voisi mennä päiväkotiin ikinä.

Loppukeväästä lapsi sai autismidiagnoosin, meidän perhe muutti omakotitaloon ja minä menin töihin. Nautin kyllä siitä, että ehdin juoda kahvini kuumana, sain keskutella aikuisten ihmisten kanssa ja syödä lounasta rauhassa. Rahan saaminenkin oli ihan mukavaa. Noin muuten koko kesä oli aikamoinen kärsimysnäytelmä. Lapsi heräsi lähes joka yö puoli neljältä ja nukahti uudestaan vasta seitsemältä aamulla. Itse en ehtinyt silloin enää nukkua, sillä minun piti kiirehtiä töihin.

Samaan aikaan täytyi hoitaa autistisen lapsen asioita. Piti täytellä kaiken maailman hakemuksia Kelaan ja soitella vammaispalveluihin, jossa kukaan ei ollut järin kiinnostunut auttamaan missään asiassa. Puheterapeuttia ei tuntunut löytyvän mistään ja kunnan työntekijät toitottivat, että lapsi ei saa palveluita, koska hän ei ole kehitysvammainen. Vapaa-ajallani pänttäsin siis lakikirjaa, jotta voisin esittää jotain faktoja esittämieni vaatimusten tueksi. Missään nimessä tarkoitukseni ei ollut olla tahallaan hankala ja tapella ihan vain huvin vuoksi. Halusin vain, että puhumaton lapseni saa hänelle lain mukaan kuuluvat palvelut ja tukitoimet ja koin, että jos minä en häntä puolusta, niin ei sitä tee kukaan muukaan.

Kesällä paloin ihan loppuun. Univaje oli ihan sietämätön ja aloin saada pahoja migreenikohtauksia yhä useammin. Työ oli ihan kivaa ja antoisaakin, mutta en vain enää jaksanut. Minulla ei ilmeisesti ole sitä joidenkin muiden äitien kantamaa supersankarin viittaa päälläni. Kun jälleen kerran yksi määräaikainen työsopimus loppui, niin ilmoitin kaikille, että tästä työnteosta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään. Minä jäin kotiin ja lapset olivat päiväkodissa puolipäivähoidossa.

Ensimmäisen viikon vain kävelin ympyrää kotona ja vilkuilin kelloa. En tiennyt yhtään, että mitä minun pitäisi tehdä ruhtinaallisella neljän tunnin vapaa-ajallani. Koin syyllisyyttä siitä, että joku toinen hoitaa minun lapseni ja minä täällä sillä välin vain loisin. Ilmoittauduin siis erilaisiin koulutuksiin ja kursseille. Merkitsin kalenteriin avoimen yliopiston erityispedagogiikan perusopinnot , vammaistyö -koulutuksen ammattikorkeakoululla, Aivoliiton aistikurssin Jyväskylässä, hain Porvoossa järjestettävään aistiohjaajakoulutukseen ja perustin blogin. Ainakaan sitten kukaan ei pääsisi sanomaan, että minä en tee mitään.

Kesänaikainen pomoni soitti juuri, kun olin ehtinyt aloittaa ensimmäisten oppikirjojen lukemisen. Lupasin mennä taas töihin. Aina sanotaan, ettei kukaan tule kotoa töihin hakemaan. Minut tultiin, joten en kehdannut kieltäytyä. Ensisijaisesti tein sen kuitenkin rahan takia. Syksyllä en saanut enää kotihoidontukea, koska lapset ovat päiväkodissa. En voinut saada työttömyystukea ja ilmoittautua te-toimistoon, jos en ollut valmis ottamaan vastaan kokopäivätyötä. Vammaispalveluiden palveluohjaaja antoi aika suoraan ymmärtää, että omaishoitajuutta on turha hakea. Kaikkia 2-vuotiaita kun pitää vahtia ja hoitaa eikä tällainen autistinen lapsi ole mikään poikkeus siinä asiassa.

Tiesin jo etukäteen, että ei tästä helppoa tule. Aloitin työt tämän viikon maanantaina. Lapsi heräsi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kolmelta eikä nukkunut enää sen jälkeen. Aikani yritin, mutta viideltä hän meni hyppimään trampoliinilla ja minä ryhdyin keittämään kahvia. Ensimmäinen työviikko ei siis alkanut kovin pirteissä meiningeissä. Tämän lisäksi yhdellä oli iltapäivällä puheterapia ja toisella tanssitunti.

Olin kolme päivää töissä ja torstaina suuntasin ammattikorkeakoululle Vammaistyö -koulutukseen. Siellä opin, että vammaisten lasten vanhemmat käyttävät lastensa asioiden hoitamisesta hyvin sotaisia termejä ”tapella” ja ”taistella”. Tämä johtuu opettajan mukaan siitä, että vanhemmat eivät ole hyväksyneet lapsensa vammaisuutta tai erityisyyttä. Opin myös, että vammaisten lasten itsenäistyminen on usein todella suuri ongelma varsinkin äideille. Äidit haluavat, että lapset ovat vielä 30-vuotiainakin kotona mammanpoikina, vaikka heidän pitäisi päästä esimerkiksi ryhmäkoteihin ikäistensä seuraan. Lisäksi opin esimerkiksi sen, että ADHD ei ole vamma tai häiriö, ainoastaan oire.

Meillä olisi tarkoitus olla seuraava lähiopetuspäivä joulukuussa. Jostain syystä minun tekee ainakin tällä hetkellä mieli jättää tuo koulutus kesken, vaikka tehtävät vaikuttivatkin mielenkiintoisilta. Koulutuksen piti olla tarkoitettu kaikille asiasta kiinnostuneille, mutta en kokenut itseäni kovinkaan tervetulleeksi. Ymmärrän kuitenkin nyt vähän paremmin sitä, miksi lastensa asioita hoitavat vanhemmat saattavat saada vammaispalvelutoimistosta ajoittain hyvinkin nihkeää palvelua ja kylmää vettä niskaan. Joillekin sosiaalityöntekijöille opetetaan jo koulussa, että varsinkin vammaisten lasten äidit ovat turhasta kiukkuavia raivohulluja, jotka väkisin haluavat torjua lastensa itsenäistymisyritykset. Tällaisten ennakkokäsitysten luominen ei välttämättä takaa kovin asiakaslähtöistä suhtautumista tai hedelmällistä yhteistyötä vanhempien ja palveluohjaajien välillä.

Torstai-iltana minulle nousi kuume ja kurkkuun ilmestyi kaktus. En tiedä onko tämä ihan vain tavallinen syysflunssa vai kehon tapa kertoa, että nyt on vähän liikaa kaikkea ja jostain pitäisi vähentää. Ainakaan en ole varmaan koskaan odottanut joulua ja lomaa näin paljon.

Ja ai niin…

P.S. Jos joku tietää jonkun välimallin ratkaisun itsensä loppuun polttamisen ja taloudellisen katastrofin välillä, niin siitä saa oikein mieluusti vinkata tännekin päin.

P.P.S En todellakaan tiedä vastausta otsikon kysymykseen.

Jaa tämä:

Autismikortti!

Erilaiset keskustelukortit ovat netin keskustelupalstojen ja Facebook-ryhmien klassikkoja. Jos keskustelija kritisoi suositun artistin uutta biisiä, niin ei aikaakaan, kun joku lyö pöytään kateuskortin: ”Olet vain kateellinen, koska toinen on niin menestynyt ja sillä on paljon faneja!” Epäasiallisesta kohtelusta, vitsistä tai ikävästä sattumuksesta valittavalle tarjotaan usein mielensäpahoittaja-korttia. Natsikortin esiin nostava on hävinnyt keskustelun automaattisesti, sillä ihan kaikkea ei voi kuulemma perustella sillä, että Hitler teki järkyttäviä asioita vuonna 1942.

Viime aikoina olen monessa tilanteessa miettinyt autismikortin käyttöä. Jos haluan lapseni kuntouttavaan päivähoitoon ja hänelle sinne oman avustajan, niin perustelen näiden palveluiden tarpeen autismilla. Se on itsestäänselvyys. Mutta pitääkö tuota korttia alkaa heiluttaa kaikissa muissakin tilanteissa?

Toistaiseksi olen käyttänyt autismikorttia aika vähän. Poika on vasta 2,5-vuotias. Joinakin päivinä tietyt tilanteet ovat äärettömän vaikeita, toisina päivinä samat jutut sujuvat ihan mukavasti. Voinko siis vaatia, että meidän pitää päästä vaikkapa huvipuistossa jonojen ohi, koska tämä meidän tyyppi ei jaksa odottaa ja silloin koko reissu menee pilalle heti alkuunsa? Voihan olla, että juuri sinä päivänä jonottaminen olisikin onnistunut.

Onko se epäreilua muita kohtaan, koska tässä maailmassa saattaa olla muutama muukin taapero, joka ei jaksa pönöttää jonossa kiltisti, oli sitten kyse autismista tai ei?

Riistänkö lapseltani mahdollisuuden olla ihan tavallinen lapsi, jos toitotan hänen autismistaan kaikille ja kaikkialla ja vaadin erityiskohtelua? Tuollainen diagnoosi kuitenkin aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia ennakko-oletuksia lähes kenelle tahansa. Toisaalta taas toivotaan, että erityislapsia kohdeltaisiin samalla tavalla kuin muitakin.

Tiedostan myös sen, että se mikä toimii nyt, ei välttämättä toimikaan enää tulevaisuudessa. Lapsi on vielä tietyllä tavalla turvassa pahalta maailmalta ja ulkopuolisten ihmettelyiltä, koska kukaan ei oleta 2-vuotiaan aina käyttäytyvän täydellisesti ruokakaupan kassajonossa, terveyskeskuksen odotushuoneessa tai kampaajan tuolissa. Koululaisen kohdalla asia on jo ihan eri juttu.

Ihan lähiaikoina on vastaan kuitenkin tullut useampikin sellainen tilanne, joissa olisin voinut lätkäistä autismikortin pöytään ihan aiheellisesti. Pariin kertaan sitä yritinkin, mutta ilmeisesti asia pitää esittää vielä kovemmalla äänellä ensi kerralla.

Hammastarkastus. Menimme kaikille kunnan 2-vuotiaille tarkoitettuun hammastarkastukseen. Lapselle pelkästään hoitajan kanssa samaan huoneeseen meneminen oli vaikeaa. Kun hampaita olisi pitänyt tutkia pienellä peilillä, niin tyyppi huusi ja potki vastaan kaikin voimin. Hoitaja oli silminnähden järkyttynyt ja passitti meidät ulos huoneesta: ”Tulkaa uudestaan vaikka puolen vuoden kuluttua, kun poika on vähän kasvanut.” Tuolloin lapsella ei vielä ollut virallista diagnoosia, joten en voinut vedota siihen ja sanoa, ettei tilanne välttämättä kovin radikaalisti muutu vielä vuodessakaan.

Kun uusintatarkastus on väistämättä lähitulevaisuudessa edessä, niin selitänkö tilanteen etukäteen ja pyydän hoitajaksi ihmistä, jolla on jonkinlainen käsitys erityislapsista? Ojennanko heti ovella hoitajan käteen Autismiliiton kortin, josta selviää, että hankaluuksia voi ilmetä?

Parturi. Kappa ahdisti kurkkua, hiustenleikkuukoneen surina ärsytti eikä saksillakaan ei olisi saanut leikata. Penkissä lapsi suostui kuitenkin istumaan, koska sai samalla katsella Ryhmä Hauta puhelimesta. Kampaaja yrittää selittää, että pidä nyt vähän aikaa päätä paikallaan, niin sitten pääset pois. Äitinä kuuntelet vieressä ja tiedät, ettei siinä tilanteessa tuollaisesta puheesta ole mitään hyötyä.

Pitäisikö jo aikaa varatessa sanoa, että täältä on tulossa astetta haastavampi asiakas? Että pitää ehkä varata vähän enemmän aikaa tai kärsivällisyyttä? En kuitenkaan voi olettaa, että kampaajalla olisi autismitietämystä.

Loppua kohden homma sujui jo hyvin, eikä lasta tarvinnut edes pidellä paikallaan koko aikaa. Hiukset saatiin leikattua ja lopputulos oli hyvä. Kenellekään ei tullut ainakaan ihan kauhean kova hiki.

Esikoinen tosin tiedusteli autossa, että miksi me ei voitas leikata pikkuveljen hiuksia itse kotona. Vastasin, että vaikkei tämä nyt mitään herkkua ole, niin kyllä me silti päästään tällä tavalla huomattavasti helpommalla.

Joulukorttikuvaus. Ensimmäistä kertaa varasin lapsille ajan joulukorttikuvaukseen. Aiempien vuosien yritykset ottaa näistä hyvää yhteiskuvaa olivat aikalailla epätoivoisia. Aikaa varatessa mietin, että pitääkö tähän lisätietoihin nyt sitten kirjoittaa, että toinen lapsista ei välttämättä ole iloinen ja hymyilevä? Jätin kentän tyhjäksi.

Kuvaustilanteessa lapsi ei halunnut hyppiä sängyllä, vaikka hän noin muuten viettää suurimman osan hereilläoloajastaan hyppien ympäriinsä. Lasta ei myöskään kiinnostanut katsoa kameraan tai nauraa kuvaajien hauskuutusyrityksille. Hän keskittyi syömään kuvausrekvisiittana olleita suklaakarkkeja papereineen päivineen.

Luotan kuitenkin siihen, että kaikesta huolimatta ammattilaisten ottamat kuvat ovat huomattavasti parempia kuin ne aikaisempien vuosien epäonniset räpellykset. Ja kai lapsen persoona saa näkyä joulukorttikuvassakin, kaikkien ei ole pakko olla iloisia koko ajan.

Terveyskeskus. Lapsella oli ärhäkkä korvatulehdus. Lääkäri käski käydä myöhemmin kontrollissa. Kolmen viikon kuluttua lapselle nousi taas korkea kuume, oli nuhaa ja yskää. Halusin, että korvat tarkistetaan, ettei syy sairasteluun ole taas niissä. Aikaa varatessa kerroin, että lapsi on autismikirjolla ja korvien tutkiminen voi olla hankalaa. Koska esikoinenkin oli kipeä, niin hänetkin otettiin mukaan vastaanotolle.

Lapsi vihaa sairaanhoitajia, lääkäreitä ja hoitotoimenpiteitä. Hän alkoi kuormittua jo terveyskeskuksen odotushuoneessa. Kun hoitaja otti meidät vastaan, peli oli siltä erää jo pelattu. Lapsi itki hysteerisenä ja yritti paeta pois huoneesta. Hoitaja voivottelee, kun poikaa jännittää ja että päiväunet ovat tainneet jäädä väliin. Epäilin jo tässä vaiheessa, että tieto autismista ei ehkä ollut siirtynyt ajanvarauksesta hoitajalle asti.

Hoitaja ehdotti, että tutkitaan isosisko siinä välissä, niin ehkä lapsi rauhoittuu sillä aikaa. Yritin sanoa, että jos katsottaisi poika ensin, koska meille kaikille on parempi, jos pääsemme täältä mahdollisimman nopeasti pois. Hoitaja ei saanut katsottua lapsen korvia. Hän ei myöskään uskaltanut lähettää lasta eteenpäin, koska lääkäri oli sinä päivänä ollut vähän hankala.

Palasimme siis kotiin täysin turhan terveyskeskuskäynnin jälkeen. Lapsi jäi ilman hoitoa, mutta stressitasot olivat pilvissä. Varasin vielä samalle päivälle ajan Mehiläisestä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärille.

Mietin, että olisiko terveyskeskuksessa autismikorttia käyttämällä mahdollista päästä suoraan lääkärin vastaanotolle? Tämä oli nyt viides kerta, kun hoitaja yrittää tarkistaa pojan korvat siinä onnistumatta. Käynti sujuisi huomattavasti helpommin ilman turhia välikäsiä. Aiemmilla kerroilla lääkäri on kuitenkin soitettu apuun, nyt ei tehty edes sitä. Vai onko vain niin, että autistisen lapsen kanssa kannattaa kääntyä heti suosiolla yksityislääkärin puoleen?

Jaa tämä:

5 tapaa leikkiä väreillä

Kuopus vaikutti perjantaina vähän väsyneeltä. Kuumemittari kertoi syyn – 39,5 astetta. Kuumelääkkeet naamaan ja sohvalle. Seuraavana päivänä isosisko seurasi perässä samoin lukemin. Molemmilla oli kuumetta vielä sunnuntainakin, joten maanantaina ei kummallakaan ollut asiaa päiväkotiin. Niiskutusta ja yskintää lukuun ottamatta yleisvointi oli molemmilla jo kumminkin ihan hyvä. Energiaakin oli kertynyt ihan mukavasti kahden sohvalla vietetyn päivän jälkeen.

Koen, että yksi vaikeimpia asioita äitiydessä on keksiä näille kahdelle sellaista tekemistä, josta molemmat olisivat kiinnostuneita. Sisäleikkipuistot toimivat tässä tarkoituksessa aina, mutta niitä varten pitää lähteä pääkaupunkiseudulle ja sellaiselle reissulle vaaditaan kahta aikuista. Kesällä lasten eno pystytti pihallemme teltan ja se oli suuri hitti. Lapset hihkuivat ja juoksivat edes takaisin. Sitä päivää muistellaan meillä vieläkin lämmöllä, sillä silloin ”Jaakko halusi olla minun kaveri”. Sinä päivänä autistinen kuopus ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa itse kädestä pitäen pyysi siskoaan mukaan leikkiin.

Sairastelupäivinä kaiken aktiviteetin pitäisi tapahtua sisällä ja kotona. Esikoinen haluaisi pelata pelejä, leikkiä sorminukeilla ja leipoa, kuopusta sellainen ei kiinnosta pätkääkään. Hän haluaisi hyppiä trampoliinilla ja istua pallomeressä. Mieluiten yksin. Toinen haluaisi lukea satuja, toinen selata kuvakirjaa. He eivät pidä samoista lastenohjelmista eikä nuorempi jaksa keskittyä elokuviin. Ilmapallot, saippuakuplat ja vesiväreillä maalaaminen kiinnostaa hetken, mutta lopputuloksena on yleensä iso riita.

Jos keskityn enemmän esikoiseen, kuopus alkaa haahuilla ympäriinsä ja menettää mielenkiintonsa. Useamman päivän kotona oleilu ei ole hyväksi, sillä hän vajoaa helposti omaan autismikuplaansa, kontaktin saaminen on äärettömän vaikeaa ja sairaspäivien jälkeen ihmisten kohtaaminen tuskaista. Kuntoutumisenkin kannalta olisi siis tärkeää tehdä pieniä lyhytkestoisia harjoituksia pitkin päivää. Isosiskokin haluaa tietenkin osallistua näihin harjoituksiin ja näyttää osaamistaan. Usein kuitenkin juuri silloin kuopuksen mielenkiinto lakkaa ja hän jättää leikin kesken.

Puheterapeutti on luvannut opettaa myöhemmin vähän erilaisia korileikkejä, joita lapsi voi tehdä päiväkodissa ja kotona meidän vanhempien kanssa. Näitä seuraavia tehtäviä me ollaan nyt viime aikoina tehty molempien lasten kanssa yhdessä, erikseen ja vuorotellen. Kaikki tarvikkeet löytyivät kotoa jo valmiiksi. 4-vuotias teki kaikkea ihan puhtaasti tekemisen ilosta, nuorempaa piti houkutella ja lahjoa.

1. Pallomeripallot

Ostin lisää palloja viikonloppuna Facebook-kirpparilta, sillä ne ovat kuopuksen suosikkeja ja haluaisin rakentaa hänelle vähän nykyistä isomman pallomeren jonakin päivänä. Näitä palloja on jatkuvasti myytävänä Torilla ja Facebookin Marketplacella. En ihmettele yhtään, että miksi. Ajatus pallomerestä on ihan kiva, mutta eiväthän ne pallot siellä altaassa pysy, vaan niitä on ympäri kämppää ja joka paikassa.

Ideana tässä tehtävässä oli siis yksinkertaisesti lajitella pallot värien mukaan oikeisiin laatikoihin. Kolme väriä oli ihan sopiva määrä meidän 2,5-vuotiaalle. Aluksi hänellä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa koko juttua kohtaan, mutta karkkirakeet kiinnostivat sen verran, että hän suostui heittelemään pallot laatikoihin. Vastaavan harjoituksen voi tehdä myös vaikkapa pikkuautoilla tai Duploilla.

2. Muovailuvahamuffinssit

Meillä on noin 40 purkkia Play-Doh -muovailuvahaa, mutta niiden joukosta oli yllättävän vaikeaa löytää puhtaita värejä. Lähes jokainen purkki oli täynnä mitä kummallisempia värisekoituksia ja epämääräisiä strutsinoksennusta muistuttavia kökkäreitä. Onnistuin kuitenkin löytämään vähän sinistä, oranssia, vihreää, punaista ja keltaista muovailuvahaa. Muovailin vahasta pienet pallot ja laitoin ne pieniin silikonisiin muffinssivuokiin. Jäljelle jääneisiin vuokiin laitoin erivärisiä koristeita. Koristeet oli tarkoitus kiinnittää samanväriseen muovailuvahaan. Muffinssivuokien ansiosta yksinkertaisen tehtävän sai myytyä lapsille hauskana leikkinä. (Jos joku muistaa noiden pienten muovisten kuvissa näkyvien juttujen oikean nimityksen, niin saa hihkaista! En ihme kyllä löytänyt Googlesta mitään järkevää hakusanoilla ”pienet muoviset sienennäköiset jutut”.)

3. Klemmarit

Leikkasin erivärisistä papereista kolmioita ja laminoin ne. Kaivoin laatikosta klemmareita ja pyysin lapsia liittämään ne kiinni samanvärisiin papereihin. Kuopus on erittäin innostunut klemmareista jostain syystä. Hänestä on kivaa laittaa niitä purkkiin ja takaisin yhä uudelleen ja uudelleen. Siksi hänetkin oli helppo saada osallistumaan tähän aktiviteettiin. Esikoinenkin keskittyi tehtävään kiitettävällä intensiivisyydellä.

4. Duplot ja kananmunakenno

Duplojen lajittelua kananmunakennoon ohjeen mukaisessa järjestyksessä. Tarkoitukseni oli värittää paperille neliöistä värijärjestys, mutta koska laatikosta löytyi aakkostarroja, niin säästin vaivan. Erilaisia ohjeita voi tehdä vaikka kuinka monta, vaikkapa leikkaamalla ja liimaamalla tai värittämällä. Ainakin meidän taaperolle tällainen kirjainversio on vielä haastava, mutta 4-vuotiaan mielestä se taas oli ”liian helppo”.

5. Napit

Onko kenenkään muun isoäidillä tapana kerätä nappeja? Minun mummoni on ilmeisesti säilyttänyt kaikki käsiinsä saamansa napit, sillä hänen kätköistään niitä löytyy kaikkissa maailman väreissä ihan älyttömiä määriä. Olen joskus hakenut häneltä nappeja lasten kanssa tehtäviä askarteluprojekteja varten ja ne olivat hyvin käyttökelpoisia tässäkin tehtävässä.

Näin vastaavan joskus Pinterestissä, mutta siinä oli käytetty jotain muuta kuin vanhoja nappeja. Piirsimme esikoisen kanssa värikkään tuhatjalkaisen paperille ja liimasimme sen kiinni kenkälaatikon kanteen. Saksilla tein jokaisen värin kohdalle pienet reiät, joista lapsi voi pudottaa oikean värisen napin laatikkoon. Tehtävän avulla siis voi värien lisäksi opetella myös hienomotoriikkaa.

Näitä harjoituksia täytyy kehitellä enemmänkin, sillä lapset ovat kotona luultavasti vielä muutaman päivän. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niit sairastelupäiviä ehtii kertyy talven aikana useampia. Esikoinen jo ehtikin vaatia, että minun pitäisi tehdä häntä varten lisää harjoituksia: ”Vaikeita tehtäviä minulle, helppoja pikkuveljelle”.

 

Jaa tämä: